Good Bye, Greece

Tänään Kreikka päätti uusista vaaleista, mikä päätös on seurausta maahan kohdistuneesta niin sanotusta säästö- ja pelastuspaketista. Säästäminen ja pelastaminen osoittautui pankkien säästö- ja pelastuspaketiksi, missä kansan sijaan rahavirrat ohjattiin Saksan pankkien hyväksi eikä työllisyyden parantamiseen. Kansa näki, että se ei ole oikein ja niinpä ääripuolueet etenivät ja yksimielisyyttä EU-maiden saneleman politiikan jatkamiseen ei löytynyt tarpeeksi. Vielä vuosi sitten oli kiellettyä puhua siitä, että Kreikka eroaisi EU:sta, mutta tänään tämä asia on kaikkien huulilla ja 75%:n todennäköisyydellä näin tulee käymään.

Aloin tutkimaan systeemiajattelua ja kehittämään geneeristä perustelemisen tekniikkaa sen takia, että Lehman Brothersin vararikko oli minulle suuri järkytys. En vieläkään ymmärrä mihin Suomesta katosi kymmeniä miljaredeja tähän vararikkoon liittyen. Siksi aloitin kirjoittamaan kirjaa tästä aiheesta. Johdatteleva kirja valmistunee ennen kesälomia.

Millainen ongelma Kreikan kriisi sitten on? Miten sitä kannattaa luonnehtia systeemiteoreettisin keinoin?

Jo aivan yksinkertainen läpivírtausmalli paljastaa makrotasolla ja mikrotasolla että systeemi, johon ei tuoda ulkoa varallisuutta, ei voi kasvaa.Se on samanlainen periaate kuin mekaniikan peruslait (Newton). Tästä yksinkertaisesta säännöstä jo seuraa, että EU:ssa vääjäämättä on maita, joilla on ylijäämää ja maita, joilla on alijäämää. Se on Euroopan sisällä nollasummapeliä, tosin suhteet muihin maanosiiin tietysti aiheuttavat lisää alijäämä-, ylijäämäilmiöitä. Se mikä Saksassa näkyy ylijäämänä, näkyy muissa maissa alijäämänä. Jokainen peruskoululainenkin tämän tajuaa, mutta tajuavatko Euroopan johtavat päättävät?

Toinen sääntö on se, että ottamalla lisää velkaa ei maan talous parane, mutta peliaikaa voi syntyä mikäli velan määrä ei aiheuta liikaa rahoituskuluja. Euro-maissa on ajateltu, että euron ansiosta iäisesti selvitään matalalla korkokannalla ja näin onkin vuosikausia pärjätty, mutta kun alijäämäilmiö alkoi vaikuttamaan pari vuotta sitten ja EU:n alijäämärajat alkoivat paukkumaan rikki, silloin ongelmamaiden korot alkoivat nousemaan kriittisille rajoille. Niinpä ongelmamaille ei tahdo löytyä rahoitusta – paitsi ankarien “pelastuspakettien” muodossa, missä hyötyjäksi tulee erilaiset finanssipiirit siten, että alijäämäongelma ei mitenkään korjaannu.

Jo nämä kaksi sääntöä näyttävät sen, että Kreikan tulevaisuus on muualla kuin EU:n ytimessä. Tätä poliitikot eivät tahdo tunnustaa. Eilen YLE1:n aamulähetyksessä Kokoomuksen Sirpa Pietikäinen, PS:n Sampo Terho ja RKP:n Carl Haglund kiersivät kysymystä kuin kissa kuumaa puuroa. Sitä on kommentoitu lukemattomissa blogeissa kuten tässä. Nämä Eu-mepit eivät mitenkään pystyneet analyyttisesti erittelemään Kreikan tilanteita vaan vetosivat yleiseen mielipiteeseen, kuvittelemiinsa ajattelumalleihin sekä toisten osapuolten mahdollisiin virheisiin. Poliitikoksi on mahdollista päästä vaikka ei tietäisi systeemeistä ja käsitteellisestä ajattelusta yhtään mitään. Kansa valitsee ja pulinat pois; tulos on sen mukaista. Tämä on demokratian varjopuoli; meitä ja kreikkalaisiakin hallitsee joukko ihmisiä, joilla ei ole tarvittavia valmiuksia hoitaa kokonaisen maan tilannetta – maanosan tilanteesta puhumattakaan.

Good night on muuten kreikaksi καληνύχτα. Ehkä yön jälkeen drakman vakiintuessa Kreikassa koittaa taas päivä. Kukaan ei vielä tiedä millainen tuo yö tulee olemaan…

Ollila kertoo: Mihin Nokia romahti?

Tietokonelehdessä on Jorma Ollilan tuore haastattelu, missä erityisen kiinnostavaa jälkiviisautta on hänen lausuntonsa miksi Nokia jäi jälkeen. Tosin jo reilu vuosi sitten aiheesta kirjoittelimme, ensin Ollila ja sitten minä, joten tämä on osin vanhan kertausta. Kertaus on opintojen äiti.

Ongelmat olivat ohjelmisto-osaamisessa

“Neljä viime vuotta – vuoden 2008 keskivaiheilta tähän päivään saakka – yhtiön tulokset eivät ole olleet sitä mitä niiden pitäisi olla”, Ollila myöntää.

“Yhtiö näki muutoksen ja hyväksyi sen laajasti, mutta meillä ei ollut riittäviä ohjelmistojen ominaisuuksia ja erityisesti ohjelmistoalustojen osaamista. Kilpailijat olivat nopeampia, ja ne saivat ratkaisunsa nopeammin markkinoille”, hän sanoo lehdelle.

Olen samaa mieltä kuin Ollila ja yritinkin parantaa Nokian ohjelmisto-osaamista ja ohjelmistoprosessiosaamista sekä softaongelmien käsittelyn tietämystä kaikella sillä tiedolla mitä olin kerännyt kymmenistä kansainvälisistä konferensseista ja erityisesti tekemällä analysointityökaluja sekä suorittamalla syvällisen tutkimuksen ohjelmakoodin simuloinnista, Symbolic Analysis for Program Comprehension, mikä on terävä pisto suoraan tietojenkäsittelytieteen ytimeen. Luennoin  aiheesta kymmenessä eri maassa ja kirjoitin neljä kirjaa, jos mukaan lasketaan myös gradu Takaisinmallintamisen hyödyntäminen ohjelmistotyössä. Kiitoksen sijaan taisin saada vihat niskoihini, muutamista lausunnoista päätellen: en olisi saanut kehittää atomistista koodin mallia, en olisi saanut viitata automaattien teoriaan, en olisi saanut sitä enkä tätä. Yliopisto ei näytä sallivan ajattelua.

En päässyt esittelemään osaamistani Nokialle – paitsi ohjelmistojen testauksen osastolle Tampereen yksikköön Visiokadulle, missä ainoana visiona oli testaus perinteisellä “suo, kuokka ja Jussi” – menetelmällä. Testausosastot ovat tunnetusti sisäänpäinlämpiäviä – ne eivät ota vaikutteita oman alueensa ulkopuolelta – joten kontaktini ei johtanut tulokseen. Nokia lopetti muuten ohjelmistojen tutkimustoiminnan Ruoholahdesta (Nokia Research Center, NRC) oman tutkimukseni aikana v. 2006 niin, että en saanut pysyvää kontaktia ainoaan sieltä väitelleeseen henkilöön, Claudio Riva (aihe Object Oriented Reverse Engineering), joka olisi ollut hyödyllinen tuki työlleni ja uralleni. Claudio passitettiin (rahan säästö tietysti motiivina) johonkin yksikköön rutiiniduuniin - asenne, mitä Nokia varmaan nyt katuu. Ovathan kilpailijat tutkimusosaamisessa ja platform-osaamisessa nyt valovuoden verran edellä.

Ohjelmistoalaan liittyy muutoinkin valtaisa joukko paradokseja, niistä saisi huiman kirjan. Todettakoon vain yksi esimerkiksi: Ixonos – nimisen ohjelmistoyhtiön (Nokian alihankkija) varatoimitusjohtaja Kari Liuska, siis merkittävä päättäjä, retosteli vuonna 2009 sanomalehti Keskisuomalaisessa, kuinka ovat pystyneet palkkaamaan 22 – vuotiaan nuorukaisen, jolla on jo 10 vuoden kokemus alalta. Tämä lausunto jyväskyläläiseltä softajohtaja Liuskalta kertoo paljonkin suomalaisen ohjelmisto-osaamisen arvostuksesta, alan asenteista ja haasteista. Yritin moneen kertaan päästä Liuskan juttusille, mutta koskaan ei ottanut vastaan. Sen sijaan keskenkasvuinen (armeijaa käymätön) nörtti on Nokian pääalihankkijan mielestä niin arvokas löytö, että yrityskuvaansa tehostaakseen tuo hänet esille lehdessä kuin usuttaen muitakin valmistumattomia nuoria hakemaan firmaansa töihin. No muutama kuukausi Liuskan lausunnon jälkeen Nokia pakkasikin laukkunsa ja lähti Jyväskylästä (en tiedä kuinka nörtin kävi). Nokian alihankintaketju on ollut matalalla asiantuntemuksella varustautuneitten junioreitten temmellyskenttää kun vanhemmista ihmisistä on haluttu päästä eroon. Tämä asenne johtaa aikanaan osaamisen rappiotilaan, jos kokeneimmat sanotaan aina irti.

Erityisen ongelmallista softapuolella on se, että tieto jää valmiina ja puolivalmiina näkymättömäksi tietokoneen muistiin: hyviä arviointimalleja ei ole, mutta softabugeja tulee esille yhä enemmän. Tähän eivät halunneet parannusta kyselyitteni mukaan Digia tai Ixonos tai monet muutkaan kun kunnon keskusteluja ei päästy käymään. Eivät myöskään Tieto(Enator) tai Logica halunneet kehittää prosessejaan niin, että bugien etsiminen pohjautuisi kielioppitekniikan perustietoihin ja kehittämääni selkeään menetelmään.Väittivät, että kirjoista ei koskaan opi mitään – eiköhän edes aapisesta opi mitään? Osaamistason monipuolinen kehittäminen ei koskaan ole kiinnostanut ohjelmistojen tekijöitä – ellei kysymyksessä ole pilvienlaskenta tai ketterämpikehitys, mitkä ovat tapoja päästä vähän vähemmällä.

Tutkimukseni jälkeen vuonna 2008 esitin Jyväskylän yliopistossa, että yliopiston IT-opiskelijoiden opetusohjelmia muutettaisiin niin, että heti alkuun opetetaan kielioppitekniikkaa ja automaattien teoriaa – kuten Saksassa menestyksellä tehdään, sillä näin opiskelija pääsisi heti sisään kielten ja käyttöjärjestelmien maailmaan – alue, mistä Ollila nosti ko. jutussa haloon. Olin itse kehittänyt symbolisen analyysin metodologian, mikä olisi ollut erinomainen tapa elävöittää ja konkretisoida kielioppitekniikan oppimista, mutta ko. tiedekunnan dekaani Pekka Neittaanmäki ei ottanut ehdotustani vakavasti: hän sanoi, että ei tiedä mitään symbolisesta analyysistä kun oma alansa on lähinnä numeerinen analyysi (siis matematiikka) eikä koonnut raatia, että asia olisi edennyt julkisesti pohdittavaksi. Nyt perusasiat opetetaan vasta lopussa, kun opiskelija on haahuillut pimeässä viisi vuotta ja kadottanut motivaationsa…

Näin on laajemminkin, opetustapoja ei ole pitkälle mietitty. Suomen IT-opetus ei ole vielä omillaan ja edes itsenäistä. Tiedekunnat kärsivät siitä, että softa-ala on luettu matemaattisluonnontieteellisen tiedekunnan osaksi, joten opettajat ovat paljolti ensisijaisesti matemaatikkoja ja vasta toissijaisesti ohjelmisto-alan tuntijoita, mutta tuskin ketkään tietojenkäsittelytieteen tuntijoita. Sen takia Suomen koulutusjärjestelmä ei ole tuottanut erinomaisia ohjelmisto-osaajia koskaan. Ja jos joku kokenut ohjelmistoinsinööri lähtee väittelemään, hänen työtään ei oteta vakavasti, sillä hänhän haluaa ajatella omilla aivoillaan eri tavoin kuin perinteiset ATK-tiedekunnan emeritusprofessorit ja sehän on kauheaa yliopistojen päättäjien mielestä, että on useampia ajattelutapoja.

Loppupäätelmänä Jorma Ollila ja Nokia jäävät haikailemaan miksi Suomen softaosaaminen on näin kehnoa. Tässä se tuli todistettua.

MOT

Tuontinäkymiä terveydenhuollon tietojärjestelmäbisneksessä

Normaalisti iloitaan viennin kasvusta – onhan se kansakunnan taloudellisen menestymisen selkeä mittari, jopa tärkein valtiovarainministerin mielestä. Erityisesti IT-alalla on iloittu Angry Birds-ilmiöstä, pelibisneksestä, joka valloittaa maailman. Pelien sijaan arvostaisin enemmän tavalliseen arkeen liittyviä palveluja, sillä ne helpottavat meistä jokaisen elämää ja jos todellisten ongelmien ratkaisemisesta saadaan vientiä, sehän olisi loistavaa.

Peräti erikoista onkin, että Suomessa on alettu iloitsemaan IT-tuonnin kasvun mahdollisuuksista. http://yle.fi/uutiset/parjatuille_potilastietojarjestelmille_tarjotaan_ulkomaisia_vaihtoehtoja/6076215. Jutun otsikko ja tiivistelmä menevät näin.

Parjatuille potilastietojärjestelmille tarjotaan ulkomaisia vaihtoehtoja. Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin HUSin ylilääkärin mukaan nykyiset tietojärjestelmät vievät liikaa hoitohenkilökunnan aikaa. Aiemmin terveyskeskuslääkäri ehti tutkia päivässä 14 potilasta. Nyt määrä on enää kymmenen.

… jatkoa …

Nykyään Logica ja Tieto hallitsevat Suomen potilastietojärjestelmien markkinoita ohjelmistoilla, jotka on pääosin kehitetty Suomessa. Ohjelmistojen markkinaosuus on yritysten oman arvion mukaan yli 80 prosenttia. Yritysten asema voi kuitenkin murtua, jos ulkomaiset yritykset  menestyvät Husin kilpailussa. Pärjääminen voisi tasoittaa tietä myös muihin sairaanhoitopiireihin, kun ne kilpailuttavat omia järjestelmiään.

Kilpailu “korpi-Suomessa” ei ole toiminut (tietyistä syistä) ja kun nuoret huippuohjelmoijat ovat eksyneet sooloiluun ja pikkunäppäryyksiin, softat vaativat lääkäreiltä neljän potilaan ajan päivässä. Se on paljon kun kunnat kiristävät tuottavuusruuvia vuosi vuodelta. Lääkärillä on siis tietokoneella neljä kuvitteellista virtuaalipotilasta, kuviteltuja hahmoja tietokoneen sisällä – herttaista. Humoristisesti voisi irvailla, että kyllä lääkärin ammattitaito nyt kehittyy kun voi pelata virtuaalipotilailla kesken päivän monen tunnin ajan.

Jos tuonti alkaa ja potilastietojärjestelmiä ostetaan jatkossa paremman tuottavuuden maista – ja jatkuvan kasvun ideologia niiltä osin kunnissa unohdetaan, menisin itse sellaisen lääkärin vastaanotolle, jolla on sujuva tietojärjestelmä, mieluummin kuin kankean IT-softan käyttäjän vastaanotolle, sillä jälkimmäinen on väistämättä 30% kalliimpi tehottomuuden vuoksi. Nykyään voi valita mille vastaanotolle menee -  kannattaisi kilpailuttaa lääkäriä ja siksi tentata vastaanottovirkailijaa millainen järjestelmä lääkäreillä on käytössä,  jotta voisi valita kuinka sujuvan ja edullisen palvelun haluaa.

 

Kun aivot sanoo “tööt” – Peter Sengen näkemyksiä

Meillä jokaisella on kokemuksia siitä, että ajattelu on joskus tuntunut pysähtyvän. Syynä on voinut olla väsymys, veren sokerin putoaminen tai jokin äkillinen asia. Yleensä siitä tilanteesta pääsee eroon jollakin harkitulla toimenpiteellä. Pahempaa on, jos henkilö menettää kokonaan luovat kykynsä ja jää tukemaan lukkiutunutta tilannetta ehkä lopuksi elämäänsä. Pohjois-Korea on hyvä esimerkki siitä, miten huonosti asiat voivat olla vuosikymmeniä, eikä ihmisten anneta ajatella “omilla aivoillaan”.

Eivät länsimaatkaan silti aivan ideaalisia ole. Vapauden edelläkävijämaassa, USA:ssa, esiintyy lukkiutunutta ajattelua siinä kuin Suomessa, mutta tietysti vähemmän kuin Kim Il Sungin tasavallassa. Mikko Kosonen kuvaa kirjassaan Nopea strategia kuinka isoilla yrityksillä on paha taipumus jäädä toistamaan vanhoja rutiinejaan niinkin, että suuri megaluokan yritys voi kaatua taantumukseensa. Nokia, HP, IBM ja monet vastaavat ovat taistelleet taantumusta vastaan koko historiansa ajan.

Peter Senge kuvaa ajattelun heikkouksia systeemiajattelun näkökulmasta kirjassaan Fifth Discipline. Tätä kirjaa on pidetty organisaatio-oppimisen mestariteoksena. Sen pääideat tuodaan esille tässä nettiaineistossa, laatijana Jukka Hassinen (Taitovire Valmennus Oy). Kaikkein puhuttelevin sivu tässä kalvosarjassa liittyy sivuun “Oppimisvaikeudet”:

1. ”Olen työroolini.” (Olet vain työroolisi etkä mitään muuta)
2. ”Vihollinen on tuolla ulkona.” (olemme ulkopuolisia systeemistä)
3. Illuusio asioiden hallinnasta (aggressiivinen proaktiivisuus)
4. Kiinnijääminen pelkkiin tapahtumiin (tapahtumilla ei ole yhteyttä toisiinsa)
5. Keitetyn sammakon ansa (kyvyttömyys huomata jatkuvia pieniä muutoksia ja trendejä)
6. Uskomus kokemalla oppimisesta (ei aikaa reflektoida kokemuksia, uskomuksia ja tekoja)
7. Uskomus suuresta johtajasta (vain pomo tietää mitä pitää tehdä)

Tuon listan sanoma rävähti mieleeni viime viikolla kun tapasin henkilöitä, jotka vastaavat Suomen IT-alan kehittymisestä. Tulkitsin niitä erään vaikuttajan asenteesta seuraavasti:

1. ”Olen työroolini.”: Henkilö ei ymmärtänyt, että hänen pitäisi edistää muiden asioita, eikä vain olla hyväksymässä tai hylkäämässä muiden ideoita kuten tuomari.
2. ”Vihollinen on tuolla ulkona.” Mustavalkoinen ajattelu ja äärimmäisen kilpailun henki pitäisi ehdottomasti hylätä. Olemme kaikki valtaisan verkostotalouden osia. Kaikki voimme tukea toisiamme. Yhteistä vihollista ei kannata alkaa maalailemaan seinille.
3. Illuusio asioiden hallinnasta. Asiat eivät ole hallinnassa silloin kun mitään ei tehdä. Päinvastoin, silloinhan ne ovat heitteillä.
4. Kiinnijääminen pelkkiin tapahtumiin. Jokin Microsoftin tilaisuus ei ole maailman tärkein asia, sehän kuuluu vain protokollaan. Tärkeintä ovat suuret visiot, ajatukset ja erilaiset tavat parantaa maailmaan, myös Microsoftin käytäntöjä.
5. Keitetyn sammakon ansa (kyvyttömyys huomata jatkuvia pieniä muutoksia ja trendejä). Asiantuntemattomat päättäjät helposti päätyvät sellaiseen käsitykseen, että kaikki oppi tulee Amerikasta ja että Suomesta ei mitään hyvää voi koskaan luoda ja siksi kannattaisi rakentaa sellaiset koneistot, jotka toisivat maahan valtameren takaista oppia. Tuosta näkökulmasta Linux-käyttöjärjestelmä, Nokian menestys, tekstiviesti ja monet muut Suomessa luodut ideat olisivat vahinkoja.
6. Uskomus kokemalla oppimisesta (ei aikaa reflektoida kokemuksia, uskomuksia ja tekoja). Tiedon vähättely on nykyisin ilmeistä. Kokemustakin vähätellään. Niinpä on syntynyt megatrendi: kokeile ja kokeile: yritä ja erehdy ja kokeile. Softan teko on nykyään tällaista kaaosta. Järkeä ei arvosteta, eikä korkeatasoista tutkimusta. Yliopistoja väheksytään, mutta 20 – vuotiaat nörtit ovat arvossaan, koska ovat tehokkaita kokeilijoita. Kokeileminen on kuitenkin tyhmä periaate, viisaus olisi parempi. Sanotaan, että viisaat oppivat toisilta viisailta, keskinkertaiset virheistään mutta tyhmät eivät opi mitään koska tietävät jo kaiken.
7. Uskomus suuresta johtajasta (vain pomo tietää mitä pitää tehdä). Vaikka koulutustaso on Suomessa valtavasti noussut ja yrityksillä on aiempaa paremmat hallitukset ja advisory boardit, silti yhä enemmän yritysten menestys henkilöidään sen toimitusjohtajaan ja/tai hallituksen puheenjohtajaan. On synnytetty henkilökulttia Nokian, Applen, Microsoftin, Googlen ja Oraclen ympärille. Toisissa niistä johto on ollut ainutlaatuinen menestystekijä, mutta useimmissa tapauksista, menestys on aiheutunut alempien portaitten ansiosta. Jotenkin ihmiset jälleen kaipaavat suuria johtajia (Il Duce tai vastaava), vaikka demokraattisuus on yksi parhaista hyveistä kehittyneessä maassa. Miten voi olla niin, että organisaatiossa, jossa on 100.000 työntekijää, vain pääjohtajalla olisi avaimet menestykseen? Mitä ne 99.999 muuta työntekijää sitten tekisivät?

Senge tuo esille näitä vääriä ajattelumalleja, joita minunkin vastaan on kävellyt kahdella jalalla ärsyttävän usein. Useimmat organisaatiot jauhavat samaa juttuansa vuosikaudet, jäävät toistamaan samaa nauhaansa, missä mikään ei muuttua saa paitsi heidän suunnittelemaansa tapaan. Näin syntyy keitetyn sammakon ansa.

Näin voi käydä ihmiselle, jonka ajattelu kapeutuu liikaa.

Kuvassa kehityskelvoton päättäjä, joka kuvittelee tietävänsä kaiken paremmin kuin alansa parhaat tutkijat pelkästään sillä perusteella, että on joskus ollut Nokialla tai vastaavalla töissä. Hän on jäänyt keitetyn sammakon ansaan.

Keskustapuolueen kandidaatti: linjaus

http://yle.fi/uutiset/talous_ja_politiikka/2012/04/juha_sipila_ahneuden_ekonomia_tullut_tiensa_paahan_3403542.html

Olen samaa mieltä kuin tämä kandidaatti, yritysjohtaja Sipilä, että ahneus on ollut syynä yhteiskunnan muuttumiseen entistä kehnommin kansalaistaan palvevaksi. Jos viimein yritysjohtaja tämän sanoo politiikkaan pyrkiessään, voitaneen tehdä johtopäätös, että tämä Occupy Wallstreet – tyyppinen mielipide on lävistänyt tai lävistämässä yhteiskunnan kaikki kerrokset työttömästä, duunarista, keskijohdon kautta ylimpään johtoon asti. Syntyy konsensus, että ahneus pois ja eettisyys tilalle.

Kannattaisiko tällainen selväsanainen johtaja äänestää vaikuttamaan poliikan huipullekin?

Määrällisen kasvun rajattomuus ja älyllisen kasvun rajallisuus

On modernia puhua kasvusta. Jatkuvan kasvun ideaologia on uskonto vailla vertaa, sillä lähes kaikki poliittiset piirit tukevat sitä. Jopa presidenttiehdokas Pekka Haavisto, vihr., kun Sauli Niinistö häneltä tenttasi, lupasi puoltavansa jatkuvaa kasvua kunhan se ei tuota kielteisiä seurauksia.

On myös modernia puhua koulutusyhteiskunnasta, työurien pidentämisestä, nuorten saamisesta aikaisemmin töihin ja nuorten syrjäytymisen estämisestä. Näyttää siltä, että näitä megatrendejä ei voi mikään estää. Ei kuitenkaan huomata näiden trendien taustalla vaikuttavia vielä merkittävämpiä ajatuskulkuja, jotka kuvaavat yksilön itsekkäitä tarpeita saavuttaa enemmän kuin muut.

Yhteiskunta ei mitenkään itse huomaa, että kilpailun lisääminen kopioimalla samaa ideaa paikasta toiseen, ei ole järkevää.

 

Sengen kuvaamassa arkkityyppiajattelussa yleensä tarvitaan hidastava tekijä, ettei systeemi (koko yhteisö) joudu hallitsemattomaan tilaan. Esimerkikiksi liberalismin mukaan rajoitteita ei juuri saisi olla.

 

Sen sijaan rajoitteita näyttää nousevan seinäksi eteen jos on tuomassa esiin uutta ideaa kuten ohjelmisto-ongelmien ratkaisemisen periaate. Alan toimijat ovat leimanneet hankkeeni ties miksi kun en ole saanut aikaan kontakteja alan toimijoihin – niihin jotka eniten töpeksivät softaongelmissaan. Monet IT-toimittajat ovat munanneet maineensa, mutta se lienee heidän mielestä pienempi paha kuin ottaa alasta väitellyt IT-insinööri opastamaan ongelmanratkaisutekniikoissa.

Sama ideoiden väheksyminen tulee vastaan useissa yhteiskunnan julkisissa palveluorganisaatioissa. Jos perustat nakkikioskin, se on jees ja saat tukea, mutta jos perustat ajatushautomon tai kehitysbisneksen, ei tukea liru?

Jatkuvan kasvun idea ei siis päde ideoiden kasvattamiseen sillä vallitseva yhteiskuntakäytäntö haluaa edistää massan monistamista mutta ei ideoiden elinvoimaisuuden edistämistä – mikä on surkeaa kehitystä.

Eipäs luovuteta, jossakin vaiheessa järjen arvostus voittaa rutiiniduunin arvostuksen: Ateena voittaa Spartan. Siihen tarvitaan tarpeeksi suuri romahdus. Parempi olisi jos romahdusta ei tarvitsisi odotella: proaktiivisuus on parempi hyve kuin katumalla oppiminen. Tämä pätee kaikkeen.

Koko maapallo peittyisi euroilla EU:n palomuurirahaston arvosta – pituuspiireittäin ladottuna

Turun sanomissa oli tänään juttu (s.13) Hallitus pohjustaa euron palomuurin vahvistamista. Jutussa kerrotaan, että EU:n rahastoja kasvatetaan 700 miljardiin, mutta että OECD haluaisi sen kasvavan jopa 1.000 miljardiin euroon (biljoona). Konkretisoidakseen luvun suuruutta Turun sanomat esitti (tarkistettuaan laskelman yliopistolta), että tämä 700 miljardin euron rahasumma ulottuisi päiväntasaajalta lappeelleen perättäin asetettuna maailman ympäri kerrassaan 406 kertaa eli olisi 16 miljoonaa kilometriä. Biljoona euroa ylittäisi jo 20 miljoonaa kilometriä – luku jota on vaikea kuvitella, mutta niinhän se on EU:n finanssipolitiikkakin hirveän vaikeaa – yhtä kriisikokousta.

Maapallo ja pituuspiirit pystysuunnassa.

Jatkan ajatusleikkiä. Jos apupaketti, joka kuvaa siis vain systeemin vikaa – ei siis perustoimintaa, suunnattaisiin avaruuteen yksi euro aina 10 sentin välein, se ulottuisi aurinkoon asti eli aika kauas. Kaikkihan me tiedämme, että aurinko paistelee 149 miljoonan kilometrin päässä ja sieltä säätelee kevättämme ja talveamme sekä päivärytmiä tietysti.

Toisaalta maapallolla on 360 pituuspiiriä (0..180 itäistä pituutta ja 0..180 läntistä pituutta), jotka kaikki kulkevat Pohjoisnavan ja Etelänavan kautta. Päiväntasaajalla (Equator) pituuspiirit ovat harvimmillaan: 40.000 kilometriä/360 astetta tekee n. 111 kilometriä. Jos euroja pannaan lappeelleen toinen toisensa perään, jokainen pituuspiiri saataisiin millilleen katettua euron kolikoilla ja jäljelle jäisi monta kymmentä prosenttia tuosta biljoonasta.

EU saa siis aikaan sen, että maapallo kuvaannollisesti “peitetään” rahavöillä. Hölmö kysyisi: “Onko rahaa liikaa vai liian vähän kun näin tapahtuu?”

Tosiasiassa suuri osa noista summista on laskennallista, 90% on johdannaisia, millä ei ole reaalista arvoa. Kansalaisilta se raha on silti peräisin (100 %) ja pankkitukeen se pääosin kolahtaa eli niille pankeille, jotka ovat myöntäneet luottoja huonosti meneville maille kuten Kreikka. Tämä ohjautuu näin systeemivian takia.

Eikö olisi järkevämpää laittaa se raha eli nuo rahavyöt kansalaisille, sillä he panisivat rahan kiertoon ja pankitkin selviäisivät? Kuka kertoisi tämän päättäjille että vain kiertävä raha on arvokasta – ei avaruuteen heitetty tai pankkiholviin piilotettu raha tai rahavyö yleensäkään?

Raha on vaihdon väline, pelkkä apupoika tärkeämmässä bisneksessä eli ihmisten arjessa. Ihmiset ovat tärkeämpiä kuin raha.

IT – alan tietämyksen ja koulutuksen tasot

Törmäsin taas vaihteeksi pariin otteeseen IT-alan koulutuksen malleihin ja käytäntöön. Olenhan tätä koulutusta ja kouluttamista ja kouluttautumista seurannut vuodesta 1972 lähtien kun kävin ensimmäisen ATK-kurssini. Lukemattomat käyttöjärjestelmät ja kielet ja menetelmät on opetettu tänä aikana. Ehdotin Tietojenkäsittelytieteen päivillä 2009, että Suomessa ohjelmoinnin opetusta muutettaisiin siihen suuntaan, että alussa olisi lyhyt intro tietojenkäsittelytieteen ytimestä, automaattien teoriasta ja kieliopeista, koska tämä tieto (väitökseni lähestymistapa) avaisi opiskelijoille nopeasti monipuolisen pääsyn koko alalle. Nythän kieliä opetetaan syntaksin kautta niin kapea-alaisesti, että opiskelijat eivät opi perusteita millekään. Heistä tulee konemaisia kirjoittajia, kun heistä pitäisi tehdä hyviä ohjelmoijia ja laaja-alaisia näkijöitä. Ohjelmointikurssilla osallistujille näytetään ekaksi Hello world-sovellus, sitten siitä muunnettu yksityiskohta D1, sitten D2, sitten … DN, joka on viimeinen detalji ko. kielestä. Opiskelija muistaa koulutuksen jälkeen vain pienen osan detaljeista, jos hänellä ei ole hyvää kuvaa koko aiheesta.

IT-koulutuksen tasot

Logiikoita on totuttu ilmaisemaan kertalukuina, esim. 1. kertaluvun predikaattilogiikka kuvaa suoraan relaatioita, 2. kertaluokka relaatioita relaatioista (1. kertaluokasta), kolmas relaatioita 2. kertaluokasta jne. Näin muodostuu kielen sisäinen tyyppijärjestelmäkin, se on siis selkeä. Käytän tätä tapaa kuvatessani IT-alan tietämystä:

1. Vakiotyyppinen Amerikasta suoraan saatu HelloWorld-tieto on 1. kertaluokan tietämystä, faktoja.
2. Toisen kertaluokan tietämys on muunnoksia vakiosta (1. luokasta).
3. Kolmas tietämyksen luokka on tunnetulla kaavalla toimivia omia itse kehitettyjä runkoja, jotka sisältävät muunnoksia vakioteemasta
4. Neljäs tietämyksen luokka on tapoja keksiä uusia arkkitehtuureja, uusia ohjelmointitapoja tai kokonaan uusia tekniikoista
5. Viides tietämyksen luokka on uusien paradigmojen luominen, mikä viittaa tutkimusinnovaatioihin.
6. Kuudes tietämyksen luokka tulee esille kun syntyy jotakin aivan radikaalia kuten aikanaan Web, GSM jne. Niitä kutsutaan uusiksi kategorioiksi.

Suomen IT-koulutuksesta suurin osa menee tasoilla 1 ja 2. Opiskelijat työssään siirtyvät tasolle 3, mutta aniharvoin kehitetään uusia arkkitehtuureja. Jos joku haluaisi väitellä ohjelmistoalasta, hänen tulisi päästä aika korkealle, tasolle 5, sillä luokka kuusi tulee esille aniharvoin, kerran 10 vuodessa maailmanlaajuisesti.

Ongelmanratkaisutekniikka ORT on luokan 4 tietämystä. Se pyrkii hallitsemaan kaiken tietämyksen alemmilla tasoilla käsitteistöllään. bugityypit, analysointitasot, paikantamisproseduurit ja työkalutarpeet. Ohjelmistoparadigmoja on neljä, joista logiikkaohjelmointi ainutlaatuisin. Suurimmat gurut luokassa 6 ovat tietysti Alan Turing ja John von Neumann, mutta monia vastaavanlaisia tutkijoita työskenteli 1950-luvun paikkeilla kun kaikki oli uutta.

Ohjelmistoalan tietämyksen näivettyminen

Vaikka IT-alan alkuhistoriasta on 60 vuotta, ala ei ole kehittynyt tietämyksensä suhteen kypsäksi, vaikkakin laitepuoli on edennyt dramaattista vauhtia Mooren lain mukaisesti. Ei ole kenelläkään harmainta käsitystä mitä olisi ohjelmistoalan osaaminen. Joku ajokortti on vain tapa käyttää konetta. Koska alan tietämykselle ei ole normeja, päätökset rekrytoinneista ja koulutusohjelmista tehdään silmät sidottuina – tunteen ja fiilingin mukaan. Jos joku tietää “liikaa”, se on vaarallista. On parempi käyttää sellaisia tapoja, jotka kaikki tuntevat. Tämä tapa valitettavasti johtaa taantumiseen.

Miten ohjelmistoalan ja tietojenkäsittelytieteen osaamille saataisiin normit?

Ainoa mahdollisuus olisi siinä, että valtiojohtoisesti yliopistojen kautta lähdettäisiin kehittämään systemaattista kuvaa esittämistäni 6 tasosta. Se vaatisi, että yliopistojen periaatteet muutettaisiin suosimaan kaupallisen tietämyksen jalostamista. Ja se vaatisi, että poliittiset päättäjät heräisivät asiaan. Liian paljon vaadittua Kataiselta ja Urpilaiselta?

Kilpailuyhteiskunta johtaa putkiajatteluun

Yhteiskunnassa, joka panostaa täysillä kilpailuun, ongelmaksi tulee yhteisen osaamisen hallinta ja kehittäminen, sillä jokainen organisaatio haluaa ulospäin kilpailijoidensa varalle kilven, ettei tieto katoaisi. Samalla katoaa kyllä yhteistyön eväätkin, eivätkä uudet ideat pääse eteenpäin, sillä kuka nyt testaamattomia uusia hankkeita lähtisi testailemaan jos kaikki mittarit mittaavat vain taloudellista tulosta lyhyellä aikajänteellä.

Muutamat yrityskonsultit ovat suositelleet minulle kaiken varallisuuteni satsaamista Tekes-hankkeeseen, Finnveran lainojen hankkimista ja useiden pilottihankkeiden käynnistämistä, jotta vasta onnistuneiden pilottien avulla vuosien päästä saisin kenties eteenpäin ongelmanratkaisutekniikkaa, systeemiajattelua ja mitä kenties kehitänkään. Tämä ajattelu johtaisi riskialttiiseen kapea-alaiseen projektiin, missä kommunikaatio-ongelmat olisivat suuri riski: kuka takaa, että osapuolet olisivat tarpeeksi aktiivisia vuosien ajan, jolloin kenties saataisiin aikaan jokin sovellus, jotta kansallinen rahoittaja olisi tyytyväinen. Tällainen kansallinen hankprojektie on perinteistä kilpailuun tähtäävää ajattelua, olen ollut tällaisissa hankkeissa mukana ja tiedänkin, että tuo ei ole nopea eikä tuottelias eikä riskitön tapa edistää ideaansa.

Jos on hankkinut erityisen laaja-alaisen kokemuksen ja tohtorin tutkinnon ja luonut alallansa merkittäviä tekniikoita kuiten yleinen ongelmanpaikantamistekniikka ORT, silloin riskittömin tapa edetä on tietysti hankkia konsultointiprojekteja, luoda koulutusta, sparrata ihmisiä ja osallistua myös käytännön ongelmaprojekteihin kuten Sampo pankin tapaus, VR:n hankkeet ja monet muut. Tällaisessa isossa ongelmaprojektissa tietysti ongelman omistajhan tulisi niellä ylpeytensä jotta rohkaistuisi tilaamaan osaamista sellaiselta henkilöltä tai yritykseltä, joka on luonut sille alalle merkittävää uutta tietämystä. Tässä onkin se kynnys, jonka yli bloginkirjoittajan pitäisi päästä: eliminoida asiakkaan pelko ja ylpeys (mielenkiintoinen kaksikko muuten).

Tämän kynnyksen ylittämiseen tarvitaan varmaan systeemiälykkyyttä, viestintää ja verkostoitumista. Jos se onnistuu, ollaan paljon paremmassa asemassa kuin pykättäessä kokoon kapea-alaista kansallisrahoitteista hanketta muutaman pilottiasiakkaan kanssa.

Mieleeni pakosta tulee kysymys: Mikä auttaisi ajattelijoita ajattelemaan? Mikä auttaisi konsullteja keskustelemaan oikein ja näkemään keskustelukumppaninsa vahvuuksia – heikkouksien lisäksi? Milloin löytyy Suomesta ensimmäinen kokenut ja taitava yrityskonsultti, joka tuntisi ohjelmistotekniikan ja tietojenkäsittelytieteen perusteellisesti? Jos tuollainen konsultti löytyy, menen heti hänen puheilleen, sillä varmasti pääsisimme samalle aaltopituudelle luomaan reittikarttaa kuinka ohjelmistojen luotettavuutta ja virheettömyyttä voitaisiin parantaa. “Toivossa on hyvä elää”, sanoi lapamato.

Suomen osaamistason kehittäminen: top-down-näkökulma IT:hen

Systeemiajattelun mukaan Suomea kannattaisi kehittää myös holistisesti ylhäältä päin mahdollisuudet ja tarpeet huomioiden eikä pelkästään yritysten sisäisinä projekteina, mikä on nykyinen suuntaus. Jos meillä on 100 IT-yritystä, joilla 10.000 kehittäjää ja kaikki opettelevat samat asiat yksinään, osaamistaan välillä häpeillen, siinä ei ole kokonaisuuden kannalta mitään järkeä.

Olisi hienoa jos Tekes, ELY-keskukset ym, infra alkaisivat rakentaa koko valtion kannalta optimaalista kehittämisympäristöä jokaiselle IT-bisnesalueen sektorille niin, että päällekkäisyydet saataisiin minimoitua ja kehittäjien voimavarat suuntautuisivat opettelun sijaan juuri bisneksen ytimen skarpaamiseen. Tässä näkökulmassa huipputason asiantuntemus korostuisi, mutta sen tulisi korostua niin, että asiantuntijoita ei valittaisi organisaationsa koon ja vallan mukaan vaan osaamisen mukaan.

Mikä softan teossa oikein maksaa kun ongelmat vyöryvät esille?

Keskeisin pullonkaula ohjelmistokehitysprosessissa näyttää olevan bugien käsittely eli ohjelmisto-ongelmien yleistyminen ja kyvyttömyys saada niitä kuriin. On käsittämätöntä, että tätä ongelmavyyhtiä ei mitenkään kansallisesti ole haluttu saada kuriin. Vielä ihmeellisempää on, että yrityksetkään eivät ole kehittäneet systemaattista tietämystä softaongelmien hallitsemiseksi. Sen sijaan ei ole ihmeellistä, että tutkijat ja tutkimuslaitokset eivät ole siihen panostaneet, sillä IT-tutkijoiden hankkeet ovat aina erillishankkeita irrallaan suuremmista kokonaisuuksista, toisin kuin vaikkapa biopuolella, missä ihmisten kromosomien selvittäminen (DNA, Human genome systems) on nähty niin mittavan tärkeäksi hankkeeksi, että tuhansien tutkijoiden panos saatettiin suunnata juuri siihen ja saatiin aikaan merkittävä tutkimustulos.

Mallia IT-näpertelijöille on mm. tässä: 3.8 miljardin dollarin investointi yhteen keskitettyyn aiheeseen, geeniteknologiaan, tuotti 400 miljardia ja loi 310.000 työpaikkaa sekä kokonaan uudenlaisen ajattelun kultuurin.

Sen sijaan IT-alalla jokainen hanke on rajattu tiettyyn kontekstiin, mikä aiheuttaa sen, että jokainen poikkeava hanke aiheuttaa joko uuden hankkeen tai jää toteuttamatta, koska rahoitusta ei silloin ole. Kukaan ei hallitse kokonaisuutta.

Kehittämäni ORT-tekniikka on sen sijaan yritys kehittää sellainen konsepti, että sen varaan saataisiin rakennettua ongelman paikantamisen tekniikka kaikille kielille, käyttöjärjestelmille, rajapinnoille, arkkitehtuureille ja ympäristöille.Se on ollut merkittävä älyllinen ponnistus, mutta rahoitusta se ei ole ulkopuolelta saanut (näpertelyyn on rahoittajien helpompi satsata).

Jos suomalainen tutkimusinfra toimisi ideaalisesti aiheen innovaation ymmärtäen, se lähtisi rakentamaan kokonaisuutta kuntoon varaten käyttöönsä maan parhaat resurssit, jotka muutoin tekisivät rutiinihommia rutiiniprojekteissa. Jos muodostetun hankkeen omat rahkeet eivät riittäisikään, se ei olisi katastrofi, mikäli toteuttaja liittoutuisi toimittajien ja muiden valtioiden ja isojen tutkimuskeskusten kanssa yhteen. Kukapa virheitä kaipaa, eikö jokainen haluaisi virheettömyyttä?

Laitanpa pian Suomen tutkimus- ja kehitysinfran uuteen tenttiin, katsotaan löytyykö yhteispelin taitoa koota yhteen erilaisia toimijoita teemana virheettömyyden edistäminen!